”What a shame we all became such fragile, broken things
A memory remains
just a tiny spark”
Paramore – Let the Flames Begin






LUKU 2
PALUU





Pimeydestä minä pidin. Kukaan ei nähnyt minua, minä en nähnyt ketään. Mikään ei häirinnyt näkökenttääni. Mikään ei aiheuttanut jyskyttävää tykytystä päässäni.
    Valossa kaikki on toisinpäin.
    Tulin tietoiseksi itsestäni, noin vain, yhtäkkiä. Se tapahtui yhtä nopeasti kuin sormien napsautus. Ensimmäisenä tajusin hengittäväni. Se oli riittävästi. Syystä, jonka täytyi johtua itsepuolustusmekanismista tai jostakin sen tapaisesta, aloitin kehoni herättämisen ilman omaa käskyäni tai ymmärrystäni tapahtuvasta. Kehoni ja mieleni vaikuttivat molemmat väsyneiltä: kaikki tuntui hitaalta, raskaalta, tuntui kuin olisin tarponut suossa usvaisella rämeiköllä. Epämäääräisyyden täytyi väistyä, ja niinpä päätin rämpiä ylös suosta.
    Kehoni värähti, raajat alkoivat hieman liikkua. Kuulostelin. Kaikki äänet kuulostivat vielä kaukaisilta. Ottakaa korvatulppani pois, en saa muminastanne selvää! Avasin hitaasti ja varovaisesti silmiäni. Räpyttelin ahkerasti. Sumeaa.
Sitten jotakin valkeaa, kirkasta, voimakasta. Valoa? Ei, ei ei, älä tule lähemmäksi, pysy kaukana minusta, saat aikan pelkkää päänsärkyä. Mutta valo ei liikahtanutkaan. Siispä päätin vaipua takaisin lohduttavaan pimeyteen. Ääniä en kuitenkaan saanut enää suljettua pois; ne tunkeutuivat korviini ja alkoivat syöttää valtavaa määrää informaatiota samanaikaisesti. Vyöryen, pakottaen... En tahtonut sitä. Ei, se oli aivan liikaa. Valmistin kehoni vastustamaan tätä ääniryöppyä. Jokin kuitenkin meni vikaan, ja lopputulos oli kaaos.
    Seuraavassa hetkessä olin ponnahtanut hieman etukumaraan istuma-asentoon, jokainen kehoni lihas jäykkänä kuin kivi. Silmäni olivat niin auki kuin ne vain sain. Tuijotin eteeni, mutta en kyennyt hahmottamaan mitään selvästi. Oli kuin olisin juuri ponnistanut itseni meren syvyyksistä pinnalle: haukoin henkeäni vimmatusti ja etsin katseellani pelastusta.
    ”Caleb, Caleb, rauhoitu...”
Vieras, kaikuva ääni. Käänsin päätäni ääntä kohti, mutta edessäni heiluva hahmo oli pelkkä kasa viuhuvia värejä. Kuulin nopean huohotuksen; se oli omaa hengitystäni. Maailma oli yhtä sekasortoa, epäjärjestystä ja sekalaisia ääniä. Laitoin silmäni tiukasti kiinni ja puristin kangasta, joka lepäsi kehoni päällä. Valot ja värit katosivat. Hengitykseni tasautui. Äänet hiljenivät, katosivat melkein kokonaan. Rauhallisuuden rikkoi silkkinen, rohkaiseva kuiskaus: ”Caleb? Caleb, tässä on tohtori Kingston. Kaikki on hyvin.”
    Minä en pelkää. Minä en pelkää. Minä elän, minun täytyy kohdata tämä. Nyrkkini kietoutuivat kankaan ympärille yhä voimakkaammin. Aloin hitaasti avata silmiäni.
    Hetken kaikki oli sumeaa. Sitten maailma alkoi terävöityä, hiljalleen mutta varmasti. Olin vaaleassa huoneessa, jossa oli paljon erilaisia laitteita. Jostain kuului hiljainen, tasainen piipitys. Kaikki näytti puhtaalta ja steriililtä. Istuin vuoteessa, jonka ympärillä seisoi muutama ihminen. Huolestuneet silmäparit olivat nauliintuneet minuun. Lähimmäksi oli kumartunut valkoiseen takkiin pukeutunut mies, joka hymyili aavistuksen katsoessani häntä. Kulmani kurtistuivat ja  hinasin käsilläni itseäni taaksepäin sängyssäni. Vetäisin syvään henkeä ja tunsin kuinka sydämeni alkoi pamppailla kiihkeästi. Tihrustin hieman särkevillä silmilläni muita huoneessaolijoita: oikealla puolellani seisoi kaksi pitkää poikaa, toinen huomattavasti hoikempi ja vaaleampi kuin toinen. Sängyn päädyssä, suoraan edessäni minua tuijotti pitkä, vankkarakenteinen kalpea mies, ja vasemmalla hänen vierellään seisoi lyhyt, punahiuksinen tyttö kädet puuskassa. Tyttö tuijotti lasittuneena huoneen ikkunasta ulos.
    Mies, joka oli esittäytynyt tohtori Kingstoniksi, puhui jälleen rauhoittavalla äänellään: ”Caleb, olet sairaalassa. Sait sairaskohtauksen, jonka seurauksena vaivuit kooman tapaiseen tilaan. Olet niinsanotusti nukkunut sikeästi kaksi viikkoa. Joudut jäämään tarkkailuun vielä vähäksi aikaa, jotta voimme tutkia mikä kohtauksen aiheutti.” Syntyi hiljaisuus, jonka aikana tohtori Kingston silmäili kädessään olevia papereita. Sitten hän jatkoi hymyillen, nostamatta kuitenkaan katsettaan: ”Onko sinulla mitään kysyttävää? Jos ei, sinä ja... perheesi voitte keskustella hetken aikaa ennen kuin hoitaja tulee.”
    Tuijotin häntä.
    ”Tuota”, aloitin säikähtäen hieman omaa värisevää ääntäni, ”olenko minä Caleb?”

Kysymys vaikutti huoneeseen ja siellä olijoihin dramaattisesti. Ilmaan laskeutui järkytys, odotus ja jännite. Tohtori kohotti katseensa hitaasti ylös minuun. Hänen silmänsä paljastivat hänen huolestuneisuutensa. Otsani kurtistui. Pitäisikö minun tietää, kuka olen? Oloni on yhtä tyhjä kuin ontolla puulla.
    ”Caleb Evans? Et tunnista nimeä?” Tohtorin ääni oli epäluuloinen ja kysyvä.
    ”En.” Pieni tuhahdus karkasi huuliltani. Miten voisin tunnistaa nimeä, jonka kuulen ensimmäistä kertaa elämässäni?
    ”Entä Blackburn?”
    ”Okei, teen tämän nyt kerralla selväksi. En muista nimiä, en tunnista kasvoja. Tiedän... satunnaisia faktoja. Asun Yhdysvalloissa. Olen 16-vuotias. ” Ääneni ei värissyt enää. Elämisen aloittaminen uudelleen sujui yllättävän nopeasti. Aivoni suostuivat jo täysin normaaliin toimintaan.
    Tohtori Kingston otti takintaskustaan pienen taskulampun, tutkaili sillä silmiäni ja vilkuili jälleen papereitaan. ”Tämäpä... kummallista”, hän sanoi epävarmalla äänellä ja mutisi jotain, mistä en saanut juuri heränneillä korvillani selvää. Sitten hän nousi seisomaan suoraksi ja kääntyi sänkyni ympärillä seisoskeleviin ihmisiin päin. ”Herra Blackburn”, tohtori loi sängyn päädyssä seisovaan kalpeaan mieheen merkitsevän silmäyksen, ”hoitaja tulee muutaman minuutin kuluttua tekemään tarkastuksen. Minun täytyy selvästikin tutkia Calebin tila täysin uudelleen. Jätän teidät nyt selvittämään asiat.” Hän nyökkäsi ja poistui huoneesta.
    Syntyi epämiellyttävä hiljaisuus. Oikealla puolellani seisovat pojat yrittivät vaivalloisesti etsiä katseellaan huoneesta jotain muuta tuijotettavaa kuin minun kiusaantuneet kasvoni. Punahiuksinen tyttö oli edelleen kuin patsas ja hänen silmänsä näyttivät siltä, kuin niiden eteen olisi vedetty verho. Kalpea mies nappasi tuolin huoneen nurkasta ja toi sen sänkyni vasemmalle puolelle. Hän istuutui rauhallisesti ja risti kätensä. Sitten hän hymyili hymyä jonka hän selvästi pakotti kasvoilleen, ja hänen siniset silmänsä olivat surulliset. Vasta nyt huomasin hänen jykevät kasvonpiirteensä: korkean, tasaisen otsan, pitkän ja kapean mutta samalla suuren nenän ja leuan, joka oli leveä ja kulmikas.
    ”Caleb, sinulla on varmasti paljon kysyttävää ja pohdittavaa. Me olemme Blackburnit, sinun... perheesi, ja... me olemme täällä sinua varten. Autamme sinut taas jaloillesi.” Hänen pakotettu hymynsä leveni aavistuksen.
    Perheeni?
    ”Umm. Kiitos.” Kiittäminen oli ainoa vastaus, joka mieleeni juolahti.
    ”Minä olen Christopher, tässä ovat Ralph ja Isaac”, hän nyökkäsi kohti poikia, ”ja Lulu.” Hän loi nopean silmäyksen tyttöön. Tarkastelin hetken aikaa tytön punaisia, laineille kihartuvia hiuksia, jotka laskeutuivat pitkinä ja tuuheina hänen olkapäilleen. Hän ei hievahtanutkaan edes kuultuaan nimensä. Vai kuuliko sittenkään, mietin katsoessani hänen elottomia silmiään. Mies jatkoi. ”Pääset pian pois täältä, olen varma siitä.” Hänen pakotettu hymynsä leveni aavistuksen.
    Hengitin sisään. Syvään ja rauhallisesti. Yritin ajatella selkeästi – turhaan. Aivan kuin päässäni olisi seilannut kaaoksen laiva, joka oli matkalla kohti varmaa tuhoa. Perheeni. Ei, haluan tietää missä oikea perheeni on. Olen menettänyt muistini, mutta en järkeäni. Jokainen kehoni osa kiljuu: ”Tuo mies ei ole isäsi! Nuo pojat eivät ole veljiäsi! Eikä tuo tyttöä esittävä patsas todellakaan ole siskosi!” Mitä pystyin tekemään? En mitään. Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. Makasin sairaalassa avuttomana, valmiina heittäytymään valeperheeni surulliseen syleilyyn saadakseni itseni jälleen kokoon. Minulla oli halu selvittää kaikki tämä sotku ja saada elämäni takaisin, mutta sen aika ei ollut nyt, sen minä tiesin. Minä taistelen ja teeskentelen ja olen olevinani normaali ja tavallinen ja aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut tai kuin mikään ei olisi vinossa.
    Onnistuin lopulta hymyilemään hänelle takaisin. Se oli hei-katsokaa-olen-aivan-kunnossa -hymy, vahvasti naamioituna. Tunsin epätoivon painavan harteitani alaspäin. Tätäkö tämä tulee olemaan? Maskeja ja piiloutumista?
    Huoneen ovi aukeni naristen aavistuksen. Vaaleansiniseen pukeutunut hoitaja asteli huoneeseen ja ilmoitti ylipirteällä äänellä nimekseen Lisa. Christopher pöllytti kömpelösti hiuspehkoani, toisti ”pääset pian pois täältä”-fraasinsa ja nousi. Ralph ja Isaac olivat nopeasti ovella, mutta Lulu seisoi edelleen jähmettyneenä paikoillaan. Christopher käveli hänen luokseen, kietoi kätensä hänen hartioilleen ja saattoi hänet ulos huoneesta. Kuului kevyt naksahdus, ja ovi sulkeutui.
    ”Kuinkas täällä voidaan?” Lisa alkoi huolehtia.
    En osannut päättää oliko tilani parantunut vai huonontunut. Vielä noin 20 minuuttia sitten maailmani oli ollut tyhjä ja musta. Olin maannut täydellisessä epätietoisuudessa. Mikään ei ollut järkyttänyt tai pelottanut minua, toisin kuin nyt. Olin saanut elämäni – tai mitä siitä oli jäljellä – takaisin, ja se oli täynnä kaaosta ja epävarmuutta.
    ”Vaikea sanoa näin äkkiseltään”, mumisin.


* * *


Moni 16-vuotias poika olisi varmasti halunnut istua siinä täydellisen siistissä, nahkalta tuoksuvassa Mercedes-Benz E63 AMG:ssa, mutta en minä.
    Ralph, Isaac ja Lulu istuivat kuin mykät takana minun kärvistellessäni Christopherin risteilevän katseen alla pelkääjän paikalla. Moottorin tasainen hurina yritti selvästikin tainnuttaa minut unten maille, ja osa minusta olisikin antanut mitä tahansa vaipuakseen takaisin viikon takaiseen tietämättömyyteen. Sanonta ”kiusallinen hiljaisuus” oli tullut minulle varsin tutuksi Blackburnien seurassa. Hiljaiset sairaalakäynnit olivat olleet yhtä luontevia ja sujuvia kuin tervan juonti. Christopherin yritykset pelastaa tilanne olivat lähes aina tuhoon tuomittuja, kuten tälläkin kertaa.
    ”Niin, tuota, Caleb. Oletko varma lukiosta? Jos sopeutumisessa tulee hankaluuksia, voit aina--”
    ”Kiitos, mutta olen varma. Yksityisopetus kuulostaa lievästi ahdistavalta. Olen pahoillani. Sitä paitsi, tarjous on aivan liian avokätinen.”
    ”Caleb. Olemme perheesi. Raha ei ole ongelma.”
    Ei selvästikään. Mersun erikoismalli ei yleensä kieli köyhyydestä. Huokasin. Chirstopherin yritykset juurtaa päähäni ajatus ”perheestä” olivat toivottomia. Tiesin olevani perhekuvaan kuulumaton. En kutsunut ketään isäksi, veljeksi tai siskoksi, eikä kukaan tuntunut huomaavan tai välittävän – ainakaan vielä. Olin miettinyt moneen kertaan, tiesikö Christopher epäilyksistäni. Se on varmasti luettavissa kasvoiltani. Katsoin ulos ikkunasta. Milloin hän ajatteli ottaa puheeksi oikean perheeni? Oliko minulla edes ”oikeaa” perhettä? Jos oli, miksei Christopher ollut maininnut heitä ja miksi he eivät olleet tulleet tervehtimään minua sairaalaan?
    Entä... entä jos Blackburnit ovat oikea perheesi? Christopher on isäsi ja takana istuvat patsaat ovat sisaruksiasi. Ei mahdoton ajatus...?
    Raaputin otsaani.
    On se.
    Ajatukseni karkasivat viimeviikkoon sairaalassa: jokapäiväisiin tarkastuksiin, testeihin ja muuhun hyödyttömään hössötykseen. Kukaan ei ollut löytänyt elintoiminnoistani edes mikroskooppisen pientä vikaa. Sairaskohtaus ja muistinmenetys olivat yhtä suurta mysteeriä. En jaksanut miettiä terveydentilaani samalla tavalla kuin hoitajat ja lääkärit, jotka olivat selvästikin ottaneet minut silmätikukseen. ”Olen kunnossa!”-huudahdukseni olivat kaikuneet kuulemattomille korville.
    Samassa hyvin pieni ja aiemmin turhanpäiväiseltä tuntunut lausahdus ponnahti pinnalle muistini perukoilta. Miten en ollut kiinnittänyt siihen huomiota aiemmin?
    ”Caleb Evans? Et tunnista nimeä? ... Entä Blackburn?”
Caleb Evans. Evans. Evans. Evans.
    ”Christopher?”
    Hän vilkaisi minua nopeasti mutta rauhallisena. ”Niin, Caleb?”
    Mutta ennen kuin ehdin edes ajatella vastaamista, takaa kuului samettinen ääni: ”Isä, pysäytä auto. Greta on taas karannut.”
    Christopher ajoi tien sivuun ja pysäytti. Seurasin hämmentyneenä kun Lulu nousi ulos autosta, sulki oven perässään ja loikki kepeästi tien toiselle puolelle. Hän kumartui noukkimaan jotain valkoista ojasta ja lähti sitten siroin askelin takaisin kohti autoa. Hän kuitenkin ohitti auton edestä ja jatkoi kävelyään tien vierustaa pitkin. Vasta silloin huomasin minne olimme saapuneet.