”When this memory fades
I'm gonna make sure it's replaced”

Paramore - Miracle



LUKU 1

MENETYS











Tuijotin edessäni olevaa lautasta kulmieni alta sekoittaen samalla mekaanisesti teetäni. Välillä pyyhkäisin silmieni edestä pois mustia hiustupsuja. Kohotin teekupin huulilleni.
    ”Huomenta, rakas”, äitini Maggien heleä ja tarpeettoman korkea ääni tervehti keittiön ovensuusta. Vilkaisin hänen sädehtiviä kasvojaan joita kehystivät oranssinruskeat kutrit. ”Huomenta”, murahdin ja hörppäsin liian luottavaisesti kupista. Kuuma vesi poltti kieleni pään. ”Sinullahan on luokkaretki tänään, eikö?” Hän käännähti katsomaan kun kauhoin maitoa murolautaseltani. Nyökkäsin nopeasti. ”Isäsi tulee myöhään kotiin. Ei ole tutkijan elämä helppoa”, hän sanoi huokaisten loppulauseen tuskastuneen kuuloisena. Kohotin kulmiani ja nousin pöydästä. ”Lähden nyt”, huikkasin ja lampsin eteiseen. ”Pidä hauskaa!” kuului pirteä vastaus. Joo, museossa on yleensä ratkiriemukasta, ajattelin,  heilautin koululaukun olalleni ja astuin ulos harmaan kevättaivaan saattelemana.


                                                              * * *

Ojensin käden eteeni ja mutristin suutani aavistuksen.
    ”Mitä, haluaako pikku Caleb taas namia?” ilkikurinen ääni vierestäni kysyi. Ääni kuului ystävälleni Jakelle.
    ”Heh-heh. Kokeilin sataako täällä. Se olisi tehnyt tästä reissusta vielä mahtavamman”, mumisin.
   ”Luokkaretki museoon on jo itsessään mahtava.”
   ”Caleb, Jake! Vauhtia!” Opettaja Harrisonin ääni.  Loin nopean vilkaisun Jakeen ja nopeutin kävelyäni aavistuksen. Keltaisen bussin moottori kehräsi epätasaisesti kun astuimme sen kyytiin. Menimme bussin takaosaan, minä ikkunapaikalle. Painoin nenäni vasten lasia ja katsoin ulos. Pisarat tipahtelivat taivaalta hiljalleen ja rauhallisesti. Koulurakennus näytti masentavalta kasalta harmaanruskeaa betonia, pihalla seisoivat lehdettömät puut. Havahduin, kun rouva Harrison alkoi puhua bussin etuosassa kimeällä, kuivuneella äänellään:
”...ja kuten tiedätte, retken tarkoituksena on siis tutustua tuhatkahdeksansataaluvun maalaustaiteeseen. En suvaitse huonoa käytöstä, häirikköoppilaista raportoin rehtorille. Nyt - voi herran tähden George! - istukaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyöt...”
    Vilkaisin Jakea. Hänen laiha olemuksensa hytkyi kuulokkeiden tahdissa. Hän kohotti toista kuuloketta korvaltaan ja katsoi minuun vihreät silmät loistaen. ”Mitä?” ”Ei mitään. En sanonut mitään. Kuuntele sinä vain retropoppiasi.” Haukottelin ja käännyin taas tuijottamaan ulos. Ikkunasta heijastuivat väsyneet kasvoni. Tarkastelin sysimustaa sekaista hiuspehkoa, tummia ja paksuja kulmakarvoja, suuria sinisiä silmiä ja niiden luonnottoman vaaleita ripsiä,  kapeaa nenää ja täyteläisiä huulia. Ihoni näytti kalpealta ja silmäpussini olivat selvästikin päättäneet tuoda itseään esille. Nukkumista voisi kokeilla taas joku päivä. Vajosin hieman alemmas penkillä ja ristin käsivarteni. Edessä oleva teinityttökaksikko kikatti kovaan ääneen, lätki toisiaan ja kikatti hieman lisää. Ehkä heillekin voisi tarjota unilääkkeitä. Yliannostuksen.
    Olkapäähäni koputettiin. Käännähdin katsomaan takapenkille, jossa istuivat koulun baseball-joukkueen kapteeni Chris sekä yksi hänen aivokuolleista alamaisistaan. ”Hei Lumikki, ei sinulla olisi vipata kymppiä?” Chris tivasi. Hän voisi lopettaa tuon mukahauskan nimittelyn. Outo ulkonäköni on vanhempieni vika, ei minun, ajattelin synkkänä ja pudistin päätäni. ”No eipä tietenkään”, hän tuhahti ja palasi takaisin löhämisasentoonsa. Huokasin lähes äänettömästi ja käännyin takaisin eteenpäin vilkaisten samalla ikkunasta. Lempeät pisarat olivat muuttuneet ropisevaksi rankkasateeksi ja pilvet alkoivat tummua. ”Täy-dellistä...”

                                                              * * *

Museon ulko-ovella oli tungos. Huomasin olevani hengenvaarallisesti pusertumassa erään senioriluokkalaisen schwarzeneggermaista kylkeä vasten, kun yhtäkkiä väkimassa liikahti. Ajauduttuani avaraan, vaaleaan museon aulaan, tunnustelin olkapäitäni murtumien varalta ja hakeuduin tuttujen kasvojen seuraan. ”Moi”, ynähdin pienelle joukkiolle, joka oli kerääntynyt lähelle vastaanottotiskiä. Ringissä seisoivat luokkatoverini Beau, Jenny ja David. ”Caleb! Tervetuloa selviytyjiin, matkamme alkakoon kohti tylsyyttä”, Jenny hirnui ja heilautti vaaleita korkkiruuvikihariaan. Beau liikahteli hermostuneesti paikallaan ja David näpytteli tekstiviestiä. ”Beau, kai sinulla on nikotiinipurkkasi mukana?” kysyin luoden samalla häneen arvioivan katseen. Ei vastausta. David lopetti puhelimensa räpläämisen ja työnsi sen farkkujensa taskuun. ”Eiköhän mennä”, hän tokaisi. ”Entä Jake?” Jenny kysyi. ”Tulkoon perässä”, David mutisi.

Vaikka historia sinänsä kiinnosti minua, oli jo aikaa sitten hohtonsa menettäneiden maisemamaalausten tuijottaminen typerintä hommaa mitä sillä hetkellä saatoin keksiä. Olin hylännyt Beaun, Jennyn ja Davidin noin varttituntia aikaisemmin, kun törmäsin Jakeen. Yllätin hänet norkoilemasta kuulokkeet päässään autiolta käytävältä, jota reunustivat tummat, puiset penkit. Hän hortoili hieman sekavasti ja näytti etsivän jotakin. ”Jake! Jake!” huusin. Hän käännähti ja laittoi kuulokkeet kaulalleen. ”Caleb”, hän huokasi, hölkkäsi luokseni ja puuskahti, ”olen etsinyt vessaa noin puoli tuntia. Et sattuisi tietämään mistä tämä helpotuksen keidas löytyy?” ”Tiedänpä hyvinkin”, sanoin ja lähdimme kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Jake näytti vieläkin hieman sekavalta.
    ”Jake, oletko ihan kunnossa? Näytät kyllä aina siltä kuin olisit kiskonut sieniä, mutta nyt silmäsi ovat laajenneet tavallistakin enemmän.”
    ”Minä... huh. Minä luulen, että minua seurattiin ja päätin ottaa jalat alleni. Pukumiehet hermostuttavat minua.” Hän näytti vaivaantuneelta ja raapi takaraivoaan.
    ”Pukumiehet? FBI:llä mahtaa olla tylsää... tai sitten sinä olet taas mennyt leikkimään isäsi ilmakiväärillä huonoin seurauksin.”
    ”Ei, Caleb... Olen tosissani. Joku kalju, mustiin pukeutunut mies varjosti minua. Jossain vaiheessa hän katosi.”
Hiljaisuuden vallitessa saavuimme miestenhuoneen luokse. ”Odotan tässä”, mutisin ja nojauduin vasten seinää. Jake vilkaisi vielä ympärilleen ennen kuin livahti ovesta sisään. Kaveri on taas sekaisin, ajattelin ja kohensin asentoani.
    Askelia.
    Pystyin melkein haistamaan kiiltävän Armani-puvun ja plankatut, italialaiset nahkakengät. Ensiksi kylmät väreet vain hiiviskelivät, tunnustelivat selkäpiitäni, sitten ne tekivät yllätyshyökkäyksen koko kehooni. Jähmetyin niille sijoilleni ja tuijotin oikealle, jossa käytävä kääntyi ja katosi nurkan taakse. Juuri kun tuntemattoman vihollisen olisi pitänyt hyökätä aivan kuten toimintaelokuvissa, askeleiden kopina loppui. Huokasin syvään ja naurahdin kevyesti. Minä se tässä taidan olla sekai-
    ”Hei, Caleb.”
    En itsekään tahtonut uskoa refleksieni nopeutta, kun käännähdin salamannopeasti vasemmalle kohti ääntä ja kompuroin taaksepäin. Valtava, tummaan pukeutunut hahmo tuijotti minua pienillä, taivaansinisillä silmillään. ”Sinun olisi nyt parasta tulla mukaani”, hahmo sanoi matalimmalla äänellä, mitä olin koskaan kuullut. Puristin rystyset valkoisina koululaukkuni hihnaa ja peräännyin aavistuksen.
    ”Äiti aina sanoi, että on... on... vaarallista, tuota, mennä... vieraiden, varsinkin miesten, mukaan... ja että...”
    Mies lähestyi.
    ”...ja että luulen, että... nyt on hieman huono aika...” Luoja, älä anna näiden änkytyksen säestämien sanojen olla viimeisiäni. Se olisi hyvin noloa.
    Ajassa, joka oli liian nopea minun ymmärrettäväkseni, mies loikkasi minua kohti ja tarttui käsivarteeni. Tunsin pistävän kivun ja kaikki katosi.

    Aivan kaikki.